Is anybody here..?

After such a long while it was strange, even scary to stop by and type these few words. I almost didn't do it, but here I am. No, that's not true. I'm not here anymore. I have moved. To *this place*. Stop by and say hello, if you'd like!

Näin pitkän ajan jälkeen tuntui oudolta, ehkä vähän pelottavaltakin, piipahtaa täällä kirjoittamassa muutama sananen. Melkein jänistin, mutta täällä ollaan. Tai oikeastaan ei täällä enää, sillä olen muuttanut. *Tänne näin.* Käy kurkkaamassa, jos haluat! (Uudessa kodissani kirjoitan vain englanniksi. Jostain täytyi säästää aikaa, kun on niin monta rautaa tulessa!)

I spent three days in the forest alone.

Vietin kolme päivää yksin metsässä.

Tabula rasa

For these past couple of weeks without a job I have spent more time outdoors than probably for the last two months altogether. I've met family and friends, from years back even, more often than I usually do in a quarter of a year. I no longer wake up to that agonising pain in my wrists and arms. I've come up with several new (exciting and quite possible) plans of how to make a living. I have even started to think about studying again. I feel positive about anything, whereas six months ago I felt everything was a struggle. I am happy - and that truly is the best feeling in the world.

Even though I haven't had to go to work, I've been super busy. When I was working I used to postpone things until they piled up, and I never had time to organise everything. Now I've made that my priority. I still have a lot to do until I can get my hands on what I really want to get into, but I want to clear the table before I start. Tabula rasa, you know. It's right around the corner - my new improved future, and I will embrase it like a long lost friend.

Näiden parin työttömän viikon aikana olen ulkoillut enemmän kuin viime kuukausina yhteensä. Olen tavannut perhettä ja ystäviä, jopa vuosien takaa, useammin kuin pitkään aikaan. En enää herää tuskalliseen ranteiden ja käsivarsien kipuun. Olen keksinyt useita - innostavia ja täysin mahdollisia, tapoja hankkia elantoni. Olen jopa alkanut taas miettiä opiskelua. Kaikki tuntuu positiiviselta ja hyvältä, kun vielä puoli vuotta sitten pienetkin asiat olivat jatkuvaa taistelua. Olen onnellinen, eikä sitä tunnetta voita mikään.

Vaikkei minulla olekaan ollut työtä, johon herätä, olen ollut kiireinen. Kun vielä olin töissä, siirsin hoidettavia asioita jatkuvasti myöhemmäksi, kunnes niistä kasaantui jättimäinen möykky. En koskaan ehtinyt järjestellä kaikkea. Nyt olen päättänyt sen tehdä. Vielä on paljon asioita muistettavien listalla, ennen kuin pääsen tekemään sitä mitä todella haluan, mutta aion tyhjentää agendani ennen kuin aloitan. Tiedättehän; tabula rasa. Uusi, parempi tulevaisuuteni on ihan kulman takana, ja tervehdin sitä kuin vanhaa, hyvää ystävää.

Like there is no tomorrow

I was going to write about how health issues finally made me quit my job. How I am hopeful and excited about what future will bring and what fate has planned for me. How I broke my own record in skiing this winter. How spring has come and how I feel like I'm full of energy, how I can't wait to take on whatever challenge is to come.

Instead I will write about an innocent little boy who died in an explosion. I'll write about a mother who died in a fire in my hometown. About a friend who lost a friend. About another close person who suddenly lost her husband in the middle of some big changes in their lives.

I wonder why is it that we only remember to be grateful for what we have when we realise we could just as easily lose it. I am trying to figure out how to remind myself to be thankful for each day, every single moment of happiness we get to experience. And now, more than ever, I'm happy I had the courage to start pursuing the things I want from life. Because tomorrow it might be too late.

Dance like nobody's watching. Love like there is no tomorrow.

Aioin kirjoittaa siitä, kuinka terveyssyyt viimein saivat minut irtisanoutumaan työstäni. Siitä, kuinka toiveikas ja innoissani olen tulevaisuuden suhteen. Kuinka rikoin oman hiihtoennätykseni. Kuinka kevät on tullut ja olen täynnä virtaa, kuinka en malta odottaa pääseväni tarttumaan uusiin haasteisiin.

Sen sijaan kirjoitankin viattomasta pojasta, joka kuoli räjähdyksessä. Kirjoitan äidistä, joka kuoli tulipalossa paikkakunnallani. Ystävästä, joka menetti ystävän. Läheiseksi tulleesta tuttavasta, joka menetti puolisonsa juuri heidän ollessaan suurten elämänmuutosten keskellä.

En osaa sanoa miksi ihmisluonne on sellainen, että muistaa olla saamastaan kiitollinen vasta kun tajuaa sen voivansa menettää. Yritän keksiä kuinka voisin muistuttaa itseäni kiitollisuudesta joka päivä, aina kun koen pieniä onnenhetkiä. Ja nyt, enemmän kuin koskaan, olen onnellinen uskallettuani lähteä tavoittelemaan asioita, joita elämältäni haluan. Sillä huomenna voisi olla jo liian myöhäistä.

Tanssi, kuin kukaan ei näkisi. Rakasta, kuin huomista ei olisi.