How it all started

This is what it looked like in our hometown when we left.
Tältä meilläpäin näytti, kun lähdimme matkaan.

When we had boarded into our plane in Oulu, we had to wait until they had de-iced the wings.
Oulun koneessa odoteltiin, kunnes siivet oli käsitelty jäänestolla.

The very first night of our trip we spent at Glo Hotel, which is at the Helsinki-Vantaa international airport. Highly recommend it! We got a few hours of rest and even had time to write something on our travel journal before the extreme travelling overseas.
Ensimmäinen yö vietettiin Helsinki-Vantaan kentällä hotelli Glo:ssa. Suosittelen lämpimästi! Ehdimme nukkua muutaman tunnin yöunet ennen hurjaa lentorupeamaa, ja jopa kirjoittaa pari riviä matkapäiväkirjaan.

Heathrow was full of planes - too full for us to get in! So we had to circle around London before they gave us permission to land. We were late and actually had to run to catch our next flight. Too bad. Hubby dear would have loved a beer.
Heathrow:lla oli ruuhkaa, joten jouduimme kiertelemään Lontoon yllä aika kauan ennen laskeutumisluvan saamista. Olimme siis myöhässä, ja jouduimme juoksemaan ehtiäksemme seuraavalle lennolle. Harmin paikka. Mies olisi halunnut maistaa kunnon olutta.

This was quite the plane. Even my husband, who loves airplanes and flying, was a bit nervous during take-off.
Olimme melkoisessa koneessa. Miehenikin oli kiitoradalla hieman hermostunut, vaikka pitää lentämisestä.

It was amazing to see the Rocky mountains!
Oli mieletöntä nähdä Kalliovuoret!

According to my husband, this is Las Vegas. I thought it would be a lot bigger.
Mieheni mukaan tämä olisi Las Vegas. Olin kyllä aina luullut sitä suuremmaksi.

At this point we still had almost 6 more hours of flying left...
Tässä vaiheessa oli vielä melkein kuuden tunnin lento edessä...

Aloha!

Did you know 'aloha' is Hawaiian and means 'hello', 'goodbye' and 'love'? Sounded like a dreamy place, so that's where we wanted to go. Here we are, on the beautiful island of Maui - and it's everything we thought it would be, and more

The journey was looong; about 26 hours of flying across the world to get here. And as soon as we landed and went to rent a car, there was this very loud alarm going off every few minutes. We heard on the radio there had been a big earthquake, and that they are expecting a tsunami to hit all Hawaiian islands in about an hour. I thought it was a nightmare - we had joked about something like this but we never ever thought it could happen to us for real! Our condo is right on the beach, so there were firetrucks driving around, police officers on speakers telling everyone to evacuate immediately. We were exhausted from flying and really didn't want to spend our first night at some school gym, so we trusted our neighbours here on the 3rd floor (they weren't going to leave) and stayed put. Luckily the tsunami never hit our beach, and I slept like a baby.

The photo above is of the view I am looking at right now from our lanai (balcony). Do I need to tell you I am living a dream..?

Tiesittekö, että 'aloha' on havaijin kieltä ja tarkoittaa 'hei', 'näkemiin' sekä 'rakkaus'? Se kuulosti korviimme suorastaan unelmalta, joten sinne täytyi päästä. Täällä siis olemme, ihanalla Mauin saarella, joka vaikuttaisi täyttävän suurimmatkin odotuksemme! 

Lentämistä maailman toiselle laidalle kertyi noin 26 tuntia. Kun viimein pääsimme perille, meidät vastaanotettiin kovaäänisillä sireeneillä. Radiosta kuulimme jossain olleen kovan maanjäristyksen, jonka aiheuttaman tsunamin arvioitiin iskevän kaikille Havaijin saarille noin tunnin kuluttua. Olin melkein paniikissa. Eihän tällaista painajaista voinut meille tapahtua, ei vaikka siitä kuinka vitsailtiin ennen lähtöä! Lomahuoneistomme on ihan rannalla, joten ympärillä ajeli palomiehiä ja poliiseja, jotka kehottivat evakuoitumaan välittömästi. Olimme lopen uuvuksissa lennoista, joten päätimme luottaa siihen, ettei meillä olisi hätää kolmannessa kerroksessa. Naapurit kolmenkymmenen vuoden kokemuksella sanoivat, että vaaraa tuskin olisi, eivätkä aikoneet itse lähteä. Aalto ei lopulta yltänyt tänne asti, ja nukuin kuin tukki koko yön. 

Yllä oleva kuva on maisemasta, jota parhaillaan katselen huoneemme parvekkeelta. Tarvitseeko kertoa miltä tuntuu..?

And so it begins...

Today it started snowing.
Tomorrow evening we will catch our first flight.

Tänään alkoi sataa lunta.
Huomenillalla lähtee ensimmäinen lentomme.

Sunday things

He made me breakfast, I made him coffee. Now he's making energy for himself by sleeping before his nightshift, and I'm making myself even more busy by writing this instead of doing what I should be doing.

Weeks pass by in the blink of an eye, so it seems. I have tons of stuff to do before our trip. At times I'm really tired, but I'm also happy, excited and smiling. Wonderful, amazing things to come. I can't wait to leave, and I can't wait to show you where I'm going.

Mies teki minulle aamiaista, minä hänelle kahvia. Nyt hän lataa akkujaan nukkumalla yövuoroa varten - minä teen päinvastoin, kun istun kirjoittamassa tätä sen sijaan, että tekisin mitä pitäisi.

Viikot hurahtavat ohitseni silmänräpäyksessä. On vielä niin paljon hoidettavaa ennen matkaa. Välillä olen hirmuisen väsynyt, mutta myös iloinen, onnellinen ja jännittynyt. Mahtavia juttuja tiedossa. En malta odottaa matkaanpääsyä, enkä sitä, että pääsen näyttämään teille mihin mennään.

Make yourself a really good day

Eighteen days until our *first take-off*.
Kahdeksantoista päivää *ensimmäisen lennon* lähtöön.

We saw the king

Yesterday, when we went to the forest again, something amazing happened.
Eilen, kun olimme taas metsässä, tapahtui jotain aivan mahtavaa.

My husband suddenly noticed *this*.
Mieheni huomasi yhtäkkiä *tämän*.

There it was, the king of the forest. A moose bull, a really big one. When my husband saw it, it was just standing there (it's incredible how quietly they can move in the forest, you only notice them when they're right next to you). When it saw us, it suddenly charged towards us for a few meters. For a while I thought it would attack; it's their mating time and they can be unpredictable at the moment. It stood there, staring right at us, and I think I whispered to my husband "it's going to come here".
Siinä se oli, metsän kuningas. Valtavan suuri hirvisonni. Kun mieheni huomasi sen, se vain seisoskeli jonkin matkan päässä (hirvi liikkuu metsässä uskomattoman hiljaisesti, sen huomaa vasta kun se on aivan lähellä). Kun sonni näki meidät, se yhtäkkiä ryntäsi meitä kohti muutaman metrin verran. Hetken aikaa luulin, että se hyökkäisi; on hirvien kiima-aika, ja ne saattavat olla nyt hieman arvaamattomia. Sonni seisoi paikallaan ja tuijotti suoraan meitä. Taisin kuiskata miehellekin, että se aikoo tulla tänne.

The moose decided it's not worth a fight, and suddenly ran away. Ran so fast I was having a hard time keeping up with it on the camera, as you can see. When they decide to move quickly, it's a little scary. It's horns were clacking on the trees, branches were braking and there was a certain sound. You know, the kind of sound you hear that immediately tells you it's something huge.
Hirvi päätti olla haaskaamatta meihin aikaansa ja lähti yhtäkkiä juoksemaan. Se juoksi niin lujaa, etten meinannut pysyä kamerallani perässä, kuten näkyy. Kun hirvet päättävät pistää vauhtia, on näky melkein pelottava. Sen sarvet hakkasivat puihin, oksat katkeilivat ja kuului sellainen ääni. Tiedättehän, ääni jonka perusteella heti arvaa kyseessä olevan jotain tosi suurta.

This was the second time that I've ever ran into moose in the forest. The first time was a few years ago, when my husband and I were on a walk in the woods as usual. That time there was a moose cow with two calves. They were walking very quietly, stared at us for a while and then just kept on going, peacefully. This moose bull was definitely more aggressive, yet I felt no fear. I was humbled by the whole experience and even though I know it could be dangerous, I wanted so much to see it again. I hope I will, some day.
Tämä oli toinen kerta eläessäni, kun törmään hirveen metsässä. Ensimmäinen kerta oli muutama vuosi sitten, kun mieheni kanssa olimme jälleen retkillämme. Silloin näimme hirviemän kahden vasansa kanssa. Ne kävelivät hiljaa, tuijottivat hetkisen meitä ja jatkoivat sitten rauhallisesti matkaansa. Tämä sonni oli huomattavasti aggressiivisempi, mutten silti osannut pelätä. Tunsin nöyrää kunnioitusta saadessani kokea jotain tällaista - ja vaikka tiesin, että se saattaisi olla vaarallista, halusin vain palavasti nähdä sen uudestaan. Ehkä vielä joskus.